Vavilonin kuatumini
1Šen jälkeh nävin, mitein taivahašta šolahti tuaš yksi anheli. Hänellä oli šuuri valta, ta hänen jumalallini valo valotti koko muan. 2Hiän karju lujah: «Kuatu, šuuri Vaviloni kuatu! Še muuttu piessojen elošijakši, kaikkien piessojen ta kaikkien pakanojen ta ilkeijen lintujen pešäpaikakši. Šen huoran viinua, vihan viinua, on kaikki rahvahat juotu. 3Kaikki muailman čuarit on eletty huorin hänen kera, ta kaikki muailman kupčat on pohatuttu hänen šuurešta pohasvuošta ta yllinkylläseštä elämäštä».
4Mie kuulin taivahašta vielä toisen iänen, kumpani šano:
«Lähtekkyä pois, jättäkkyä hänet, työ, ket oletta Miun rahvašta, jotta että yhtyis hänen riähkih eikä teilä tulis niitä vahinkoja, kumpasilla häntä kiušatah.
5Hänen riähkien pino noušou jo taivahah šuate, eikä Jumala unoha hänen pahoja ruatoja. 6Ruatakkua hänellä niin kuin hiän ruato toisilla, makšakkua kakšin verroin hänen ruatoloista. Šiih mal'l'ah, mih hiän toisilla juomua ševotti, ševottakkua hänellä ičelläh kahta karkiempi juoma. 7Min hiän on mainehta ta pohasvuo ahnuštan, šaman verran antakkua hänellä tuškua ta murehta. Hiän pakajau ičekšeh: ‘Mie olen čuaritar ta issun valtaistumella. En ole leški, konšana en jouvu kor'ua näkömäh.’ 8Šentäh hänellä tullah yhtenä ta šamana päivänä kaikki hänen vahinkot: kuoloma, mureh ta nälkä, ta hänet poltetah tuhkakši. Mahtava on Hospoti Jumala, kumpani hänet suuti!»
9Muailman čuarit, kumpaset on huoruitu hänen kera ta eletty pohatašti, itetäh ta voikerretah hänen ošua, konša nähäh šavun noušomašša hänen ropivošta. 10Hyö šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö šanotah:
– Kor'a šiula, šuuri linna!
Kor'a šiula, Vaviloni, mahtava linna:
niin äkkie šiut suutittih.
11Muailman kupčat itetäh ta murehitah häntä, šentäh kun enämpi kenkänä ei ošša heijän tavaroja: 12ei kultua, ei hopieta, ei jalokivijä eikä simčukkoja, ei liinakankašta, ei purppurakankašta, ei šulkkuo eikä heläkänruškeita kankahie, ei hyvänhajuista tuijapuuta, ei noršunluušta eikä jalopuušta luajittuja tavaroja, ei vaški-, rauta- eikä marmoriluajokšie, 13ei koritsua eikä muita makujauhoja, ei luatanua, ei hajuvoitimie eikä kuajintapihkua, ei viinua eikä šiemenvoita, ei hienoja jauhoja eikä vil'l'ua, ei šiivattua, ei lampahie, ei heposie eikä kärryjä, ei orjie, ihmisie runkoneh ta henkineh.
14– Kaikki še hyvä, mitä šiun mieli himoili,
on nyt ollun ta männyn.
Kaikki šiun pohasvuot ta kiilto
niise on männyttä,
enämpi konšana ne ei myöššytä.
15Noijen tavarojen kaupiččijat, nuo, ket pohatuttih huoran pohasvuošta, šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö itetäh ta voikerretah näin:
16– Kor'a šiula, šuuri linna!
Šie šuoriuvuit liinasih,
purppuraisih ta heläkänruškeih vuatteih,
šilma kaunissettih kulta, jalokivet ta simčukat,
17ka niin äkkie nuo pohasvuot hävittih.
Šamoin kaikki laivojen kapitanit ta niillä matkuajat, merimiehet ta muut merellä tienuajat šeisottih loittuona. 18Kun hyö nähtih šavun noušomašša linnan ropivošta, hyö karjuttih: «Mi linna ois tämän šuuren linnan moini?» 19Hyö kylvettih tuhkua omih päih, itettih, voivotettih ta karjuttih näin:
– Kor'a, kor'a šuurella linnalla,
kumpasen kallehukšista pohatuttih
kaikki, kellä on laivoja merellä!
Ruttoh še hävisi.
20Iluol'e šen lopušta, taivaš, iluol'kua kaikki pyhät, kaikki apostolit ta Jumalan viessintuojat! Jumala suuti šen linnan šiitä, mitä še teilä ruato.
21Yksi väkövä anheli otti šuuren kiven, melličänkiven kokosen, loi šen mereh ta šano näin:
– Tätä vauhtie pyyhitäh muan piältä Vaviloni,
tuo šuuri linna,
eikä šitä enämpi konšana löyvy.
22Enämpi ei kuulla šiun pihoillaš
arfanšoittuo, ei lauluo,
ei pillin eikä torven iäntä.
Enämpi ei ole minkänä ruavon ruatajua,
ei kuulla jauhinkiven jyrinyä.
23Enämpi ei nähä lampun valuo,
ei kuulla šulhasen, ei moršiemen iäntä.
Šiun kupčat oltih muan šuurimpie,
omilla tietovuisilla šie muanitit kanšat viärällä tiellä.
24Šiun kiät ollah Jumalan viessintuojien ta pyhien vereššä,
muailman kaikkien tapettujen vereššä.
