Job 7

₁Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja vaiva?

Eikö hän ole kuin palkkalainen,

joka tekee raskaita päivätöitä?

₂Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon,

kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.

₃Perinnökseni olen saanut pettymysten kuukausia,

ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani.

₄Kun menen nukkumaan, minä ajattelen:

»Milloin voin nousta?»

Yö kuluu vitkaan,

kääntyilen levottomana aamunkoittoon asti.

₅Ruvet ja madot peittävät ruumiini,

minun nahkani halkeilee ja märkii.

₆Kuin kutojan sukkula kiitävät päiväni:

ne päättyvät, kun lanka loppuu.

₇Ajattele minun elämääni: se on vain henkäys.

Silmäni eivät enää näe onnen päivää.

₈Sinä näet minut nyt, mutta kohta et enää näe.

Kun katsahdat minuun, minua ei ole.

₉Pilvi hajoaa, haihtuu tyhjiin.

Tuonelaan mennyt ei tule takaisin.

₁₀Hän ei kotiinsa palaa,

eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

₁₁Nyt en enää pidättele kieltäni.

Minun sisintäni ahdistaa, minä puhun.

Olen katkera ja huudan tuskani julki.

₁₂Olenko meren hirviö, olenko minä meri itse,

kun panet minulle noin vahvat vartijat?

₁₃Minä ajattelin: »Vuoteeni suo minulle lohdun,

uni huojentaa tuskani.»

₁₄Mutta sinä säikytät minua unikuvilla,

panet yön painajaiset minua ahdistamaan.

₁₅Mieluummin tahdon kuolla,

nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa!

₁₆Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti.

Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys.

₁₇Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä

ja alati valvot häntä?

₁₈Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille,

joka hetki sinä häntä tutkit.

₁₉Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois?

Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?

₂₀Jos olenkin tehnyt syntiä,

en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt,

sinä ihmisen vaanija?

Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi,

miksi noin kovin kannat minusta huolta?

₂₁Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut,

miksi et ota pois syntiäni?

Pian minä muutun maaksi.

Kun katsahdat minuun, minua ei enää ole.