Job 9

₂– Totta kai minä tuon tiedän!

Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan.

₃Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta,

ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä,

ei yhteen tuhannesta.

₄Hänen on viisaus, hänen on voima ja mahti.

Kuka voisi uhmata häntä joutumatta tuhoon?

₅Hän siirtää vuoria kuin huomaamatta,

hän kääntää ne nurin, kun hän vihastuu.

₆Hän koskettaa maata, ja se järähtää paikoiltaan,

sen peruspylväät horjuvat.

₇Hän käskee, ja aurinko pimenee.

Hän sulkee sinetillään tähtien valon.

₈Yksin on hän levittänyt yllemme taivaan,

hän kulkee meren hyökyjen yli.

₉Leijonan tähdistön hän on tehnyt,

Orionin ja Seulaset

ja eteläisten tähtien tarhat.

₁₀Suuria tekoja hän tekee, tutkimattomia,

ihmeitä, joilla ei ole määrää, ei rajaa.

₁₁Hän kulkee läheltä, enkä minä häntä näe,

hän kiitää ohitseni, enkä minä häntä huomaa.

₁₂Kun hän tempaa käsiinsä jotakin,

kuka voi sen estää?

Kuka sanoisi hänelle: »Miksi sinä noin teet?»

₁₃Mikään voima ei käännä pois Jumalan vihaa,

hänen alleen lyyhistyvät Rahabin joukot.

₁₄Kuinka minä voisin käydä kiistaan Jumalan kanssa,

kuinka voisin löytää sanat häntä vastaan?

₁₅Vaikka olisin kuinka oikeassa,

en pystyisi hänelle vastaamaan.

Voin vain rukoilla armoa

häneltä, joka minut tuomitsee.

₁₆Vaikka hän ottaisi vastaan minun haasteeni,

en usko, että hän suostuisi minua kuulemaan –

₁₇hän, joka myrskyllään iskee minut maahan

ja aina vain lisää minun haavojeni määrää

ilman mitään syytä.

₁₈Edes hengenvedon ajaksi hän ei anna minulle rauhaa,

ei, hän lisäämistään lisää kärsimystäni.

₁₉Jos turvaudun voimaan – hänen on voima.

Jos vaadin oikeutta, hän kysyy: »Kuka minut haastaa?»

₂₀Vaikka minä olen oikeassa,

oma suuni joutuu tuomitsemaan minut.

Vaikka olen syytön,

hän tuomitsee minut väärintekijäksi.

₂₁Syytön olen. Mutta mitäpä minun elämästäni!

Minä inhoan sitä.

₂₂Yhdentekevää! Siksi minä sanon:

»Yhtä lailla hän tekee sinusta lopun,

olitpa syytön tai syyllinen.»

₂₃Kun tuhon ruoska iskee ihmisiin,

hän ei välitä viattomien kärsimyksistä.

₂₄Kun maa on annettu kelvottomien käsiin,

hän peittää tuomarien silmät.

Ellei se ole hän – kuka sitten?

₂₅Minun päiväni rientävät nopeammin kuin juoksija,

ne häipyvät luotani, onnea ne eivät saaneet nähdä,

₂₆kuin kaislaveneet ne liukuvat toinen toisensa perään pois,

ne kiitävät kuin saaliin kimppuun syöksyvä kotka.

₂₇Jos sanon itselleni: »Nyt minä unohdan murheet,

otan iloisen ilmeen, nauran»,

₂₈niin kohta iskee minuun uusi kauhu,

sillä minä tiedän, että sinä et minua syyttömäksi julista.

₂₉Kun minut joka tapauksessa tuomitaan syylliseksi,

miksi harata vastaan?

₃₀Vaikka minä kylpisin lumessa

ja pesisin käteni lipeällä,

₃₁kuitenkin sinä ryvettäisit minut likakuopassa,

niin että minua inhoaisivat omat vaatteenikin.

₃₂Hän ei ole ihminen, niin kuin minä olen.

En minä voi käydä hänen kanssaan oikeutta,

en puolustautua häntä vastaan.

₃₃Ei kukaan voi olla tuomarina meidän välillämme,

asettaa kättään meidän molempien päälle.

₃₄Voi, jospa Jumala kääntäisi ruoskansa minusta pois,

ettei minun enää tarvitsisi säikkyä häntä!

₃₅Silloin voisin puhua hänelle suoraan, pelkäämättä!

Nyt en voi. Olen itseni kanssa yksin.