Blogi: Huuto syvyydestä

Tuntuu kuin ihmiskunnan keskeltä nousisi tänään yhteinen huokaus. ”Syvyydestä minä huudan.” Milloin tämä loppuu? Milloin pääsen asioimaan marketissa vailla maskia, matkustamaan, halaamaan ystävää ja olemaan huolestumatta iäkkäistä vanhemmista? Milloin lapset kaikkialla maailmassa palaavat lähiopetukseen, taiteilijat estradeilleen ja hoivakodeissa voi jälleen vierailla huoletta?

”Syvyydestä minä huudan.” Sanat tuovat mieleen virolaisen säveltäjän Arvo Pärtin teoksen neliääniselle mieskuorolle, uruille ja lyömäsoittimille. Kuoron latinankielinen huuto syvyydestä, de profundis, nousee ja voimistuu niin alhaalta ja verkkaan, että olohuoneen vanhat kaiuttimet alkavat kuunnellessa säristä. Sävellys syntyi vuonna 1980, vuosi sen jälkeen, kun Pärt oli muuttanut länteen silloisesta Neuvosto-Virosta.

De profundiksen lähtökohdan Pärtille ja lukuisille menneiden ja tämän ajan säveltäjille on antanut Psalmin 130 rukous: ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni, tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.” Psalmin rukoilija huutaa kuin meren pohjasta, vesimassojen alta, pimeästä, kuoleman rajalta. Oikeastaan psalmin rukoilijassa, ”minässä”,  tihentyy koko yhteisön murhe: syvyys ei paina vain minua vaan meitä kaikkia.

Lopussa rukoilijan harras odotus vertautuu yövartijoiden tarkkaavaisuuteen pimeässä , kun he tähyävät sarastuksen ensimmäistä kajoa itäisellä taivaalla: ”Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.” Runokuva nostaa mieleen muiston vuosikymmenten takaa. Työskentelin viimeisen opiskeluvuoden kesän yövartijana maalitehtaalla. Vaikeimmat tunnit pysytellä hereillä olivat kolmen ja viiden välillä. Eväät oli silloin syöty, uni painoi koko olemusta ja katse aneli kellonviisareita kulkemaan nopeammin. Kun taivas alkoi lopulta vaaleta, tiesi että yöstä oli selvitty.

Toivo syntyy usein pimeässä, toisen kohtaamisessa, vastauksena hartaaseen odotukseen. Tuo toinen on usein toinen ihminen. Joissakin tilanteissa tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa isolla kirjaimella – Toinen. Ehkä Toinen on läsnä jokaisessa kohtaamisessa, vaikka harvoin sen tunnistan. Viriävä toivo ilmenee ensin kenties kevyen henkäyksen tai pimeän läpi himertävän valonsäteen lailla.

Kristillisessä perinteessä paljon turhaa syyllisyyttä ja väärinkäsitystä on liittynyt tunteisiin syvyyden painon alla. Ikään kuin olisi kiellettyjä ja sallittuja tunteita. Kaipauksen alla syvyydessä on tärkeä kuunnella myötätunnolla kaikenlaisia tunteita. Voi ajatella: ”Kun tilanteeni on tällainen, tältä se tuntuu.” Ei ole olemassa kiellettyjä tunteita. On vain tunteita, jotka syvyydessä viriävät ja joita oma sisäinen maailma ruokkii.

Psalmeja lukiessa tai niiden sanojen avulla rukoillessa vastaan tulee tunteiden laaja kirjo. Vanhassa testamentissa Jumala itsekin näyttäytyy monesti tunteidensa pakahduttamana. Jumalan kuvana syvyydessä eläminen merkitsee tätäkin: minä tunnen – ja se on hyvä.

Teksti ja kuva: Juha Tanska, Hiljaisuuden ystävien toiminnanjohtaja