Ajatukseni esittävät minulle vaatimuksia. Tulisi olla kunnollinen, mahdollisimman hyväksyttävä, suoriutua tästä ja tuosta. Minulla on kiire täyttää sisäisen käskijäni tahtoa. Mutta onneksi tässä ei ole kaikki. Koetan asettaa suoriutumispaineeni hetkeksi syrjään: ”Pelkästä armosta hän on antanut uskon ja pelastanut teidät. Ette voineet itse pelastaa itseänne, pelastus on Jumalan lahja. Se ei perustu tekoihin, jottei kukaan voisi rehennellä.” (Ef. 2:8–9.)

– – –

Nyt en halua tarkkailla omia suorituksiani, en menneitä, en tämänhetkisiä enkä tulevia. Rentoutan hartiani, hengitän syvään, antaudun tälle hetkelle ja sinulle siinä.