Myös kuningas Herodes Antipas sai kuulla Jeesuksesta, jonka nimi tunnettiin jo laajalti. Ihmiset sanoivat: ”Johannes Kastaja on noussut kuolleiden joukosta. Siksi hänellä on nuo voimat.” Jotkut sanoivat, että Jeesus oli Elia, toiset taas, että hän oli kuin joku muu entisaikojen profeetta. Kun Herodes kuuli Jeesuksesta, hän sanoi: ”Se Johannes, jolta annoin katkaista kaulan, on noussut kuolleista.”
Herodes oli näet antanut pidättää Johanneksen ja heittää hänet vankilaan. Syynä tähän oli Herodias, Herodeksen Filippos-veljen vaimo. Herodes oli mennyt naimisiin Herodiaksen kanssa, mutta Johannes oli sanonut hänelle: ”Ei sinulla ole lupaa olla veljesi vaimon kanssa.” Herodias ei sietänyt Johannesta ja olisi halunnut tappaa hänet. Sitä hän ei kuitenkaan voinut tehdä, sillä Herodes pelkäsi Johannesta. Hän tiesi Johanneksen olevan oikeamielinen ja pyhä mies, ja siksi hän suojeli tätä. Herodes kuunteli Johannesta mielellään, vaikkei tiennytkään, mitä ajatella tämän puheista.
Herodias sai tilaisuutensa, kun Herodes järjesti syntymäpäivänään juhlat hoviherroilleen ja sotapäälliköilleen sekä Galilean johtajille. Herodiaksen tytär tuli sisään ja esitti tanssin, joka miellytti kuningasta ja hänen pöytäseuruettaan. Kuningas sanoi tytölle: ”Pyydä minulta mitä haluat, niin annan sen sinulle.” Hän vannoi: ”Annan sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka puolet valtakunnastani.” Tyttö meni kysymään äidiltään: ”Mitä pyytäisin?” ”Pyydä Johannes Kastajan päätä”, äiti vastasi. Tyttö kiirehti takaisin kuninkaan luokse ja sanoi: ”Tahdon, että annat minulle heti tarjottimella Johannes Kastajan pään.”
Pyyntö ahdisti Herodesta. Hän ei voinut kuitenkaan enää perääntyä, koska kaikki olivat kuulleet, mitä hän oli tytölle vannonut. Niinpä hän lähetti vankilaan erikoisjoukkojen sotilaan ja käski tämän tuoda Johanneksen pään. Sotilas lähti vankilaan, katkaisi Johanneksen kaulan ja toi hänen päänsä tarjottimella. Pää annettiin tytölle, ja tyttö vei sen äidilleen.
Kun Johanneksen oppilaat kuulivat asiasta, he tulivat hakemaan ruumiin ja panivat sen hautaan. (Mark. 6: 14–29)
