1. Luonto ja Raamattu
Vanhan testamentin pohjakielessä, hepreassa, ei ole erillistä luonto-sanaa. Millaisesta maailmankuvasta tämä kertoo?
Raamatun ajan henkilöt kokivat maailman eri tavalla kuin suurin osa meistä nykyihmisistä, jotka asumme teknologian keskellä. Paimentolaiset ja maanviljelijät elivät hyvin läheisessä yhteydessä siihen, mitä me nykyään kutsumme luonnoksi.
Raamatun paimentolaiset pitivät itsestäänselvyytenä, että kaikki kuuluu yhteen. He eivät vielä erottaneet ”luontoa” joksikin erilliseksi. Uskontonsa perusteella he olivat vakuuttuneita siitä, että Jumala oli luonut kaiken. Joissain raamatunteksteissä itse asiassa näkyy heijastuksia vielä vanhemmista uskomuksista, joissa jumalat ja henkiolennot kulkivat maan päällä hedelmöittämässä luontoa. Esimerkiksi kaunis kevätpsalmi 65 puhuu Jumalan vaunuista: ”Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta.” (Ps. 65:12)
Juutalaisille maailma oli Jumalan maailma. Joskus kysellään, ovatko Vanha ja Uusi testamentti kovin erilaisia luontokäsitysten suhteen: Jeesushan ei puhunut kovin paljoa luonnosta, vai puhuiko? On muistettava, että Jeesus ja hänen seuraajansa elivät vanhatestamentillisen luontoymmärryksen keskellä. Maailma oli heillekin Jumalan maailma, jossa varpunenkaan ei putoa taivaalta Jumalan sitä tietämättä (Matt. 10:29).
Raamatunteksti(t)
Psalmi 104
Psalmi 65
Matteus 10
Pohdittavaksi:
– Erotetaanko nykyaikana ihminen ja luonto toisistaan? Mitä ajatuksia tämä rajapinta tai liittymäpinta sinussa herättää?
– Mikä on oman näkemyksesi mukaan luonnon ja Jumalan suhde?