3. Synti tuhoaa luontoa

Profeetat tuomitsivat epäoikeudenmukaisuuden. Raamatun kirjoitusaikana ihmisen pahuus oli jatkuva käytännön vaara. Maanteillä vaani ryöstäjiä, jotka saattoivat myös tappaa. Petoksentekijät ja ahneet uhkasivat viedä toisilta toimeentulon. Hallitsijoilla oli kiusaus kerätä liikaa rikkauksia ja tuottaa toimillaan kärsimystä muille.

Väärin tekemistä kutsuttiin synniksi. Se oli rikkomista paitsi toisia, myös Jumalan tahtoa vastaan. Profeetat julistivat usein, että synti vahingoittaa ihmisten lisäksi luontoa. Eläimet ja paikat kärsivät ihmisen väärien tekojen vuoksi.

Raamatun aikana ympäristötuhot olivat pääasiassa paikallisia. Esimerkiksi kaivosten luona esiintyi saastumista. Puita kaadettiin usein liikaa, mikä kiihdytti eroosiota eli maaperän kulumista. Viime vuosikymmeninä ympäristöhistorioitsijat ovat tuoneet esiin sen, kuinka luonnonresurssien ylikulutus vaikutti kansakuntien kohtaloon jo antiikin aikana. Myös Raamatun ympäristöhistoriasta ja luonnonhistoriasta on kirjoitettu teoksia.

Kenties laajin ympäristötuho, jota Raamatussa konkreettisesti kuvataan  on Libanonin kuuluisten setripuiden ylihakkaaminen (vedenpaisumuksesta enemmän lukuohjelman kuudennessa jaksossa). Epäoikeudenmukaiset hallitsijat sortivat sekä ihmisiä että puita. Mahtavista metsistä, jotka olivat kansainvälisesti kuuluisia, jäi lopulta jäljelle vain pieniä rippeitä. (1. Kun. 5–7)

Vapautusta toivottiin yhtä lailla ihmisille että muulle luonnolle (Joel 2: 21–24). Toiveena oli, että ihminen tulisi synnintuntoon, katuisi, kokisi Jumalan armoa ja ryhtyisi parannuksentekoon siten, että auttaisi muita olentoja. Osa ongelmista nähtiin niin suuriksi, että vain Jumalan oman, suoran toiminnan uskottiin voivan auttaa. Toivo kohdistui sekä tämän elämän ajalle että kohti aikojen lopussa tapahtuvaa oikeudenmukaisuutta ja korjausta (restoraatiota).