Jiävintä Iivanalla 15
Šeiččemen anhelie ta viimeset vahinkot
1Mie nävin tuaš taivahalla šuuren ta kummallisen merkin: šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen vahinkuo. Nämä vahinkot oltih viimeset, niih tyhjeni Jumalan viha.
2Mie nävin niin kuin hrustallimeren, mi välähteli tulta. Šiinä hrustallimeren rannalla šeisottih svierin voittajat, ne, ket ei kumarrettu svierin pačaškuvalla eikä otettu šen merkkie eikä šen nimen numeroarvuo. Heilä oli käsissä Jumalan arfat. 3Hyö laulettih Moissein, Jumalan käškyläisen, lauluo ta Vuonnan lauluo. Še mäni näin:
– Šuuret ta kummanhyvät ollah Šiun ruavot,
Hospoti Jumala, Kaikenvaltani!
Oikiet ta tovet ollah Šiun tiet,
Šie Jumalan rahvahan Čuari!
4Ken Šilma ei varajais, Hospoti,
ken ei ylentäis Šiun nimieš?
Šie yksin olet pyhä.
Kaikki kanšat tullah Šiun eteh
ta kumarretah Šiula,
šen takie kun Šiun oikie suutu tuli tietoh.
5Šen jälkeh mie nävin, mitein taivahašša avattih jumalankoti, Jumalan elošija. 6Jumalankojista tuli šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen vahinkuo. Anhelit oli šuoriuvuttu puhtahan valkeih liinavuatteih, ta rinnan ympärillä heilä oli šivottu kultavyöt. 7Yksi nelläštä olijašta anto näillä šeiččemellä anhelilla šeiččemen kultaista mal'l'ua. Ne mal'l'at oltih täytenäh Jumalan vihua, Hänen, kumpani eläy aina ta ilmasen ijän. 8Jumalan valo ta voima täytti jumalankojin šavulla, niin jotta kenkänä ei voinun männä jumalankotih, kuni ei loputtu šeiččemen anhelin šeiččemen vahinkuo.
(c) Piiplijankiännöšinstituutti, Helsinki 2011
