Apostolien kirja 27

₁Konša oli piätetty, jotta myö mänisimä meričči Italijah, niin Puavilua ta eryähie toisie vankija šuattamah pantih Julie-nimini šuanpiälikkö keisarillisešta kogortista. ₂Myö nousima adramittalaiseh laivah, kumpasen piti männä Aasijan valkamoih, ta läksimä purjehtimah. Miän kera oli makedonijalaini Aristarh, Fessalonikašta kotosin. ₃Toisena päivänä nenäštymä Sidonih. Julie piti hyvin Puavilua ta anto hänellä vallan käyvä tovarissojen luona, jotta šuaha heiltä apuo.

₄Šieltä lähettyö myö purjehtima Kiprišuaren šuojah, šentäh kun oli vaštatuuli. ₅Ajoma merenšelän poikki Kilikijan ta Pamfilijan kohalla ta tulima Likijan Mirah. ₆Šielä šuanpiälikkö löysi aleksandrijalaisen laivan, mi matkasi Italijah, ta šiirti miät šiih. ₇Monta päivyä myö hil'l'aseh purjehtima etehpäin, vaivoin piäsimä Knidin kohalla. Kun tuulen tähen emmä voinun jatkua kurššin mukah, niin mänimä Salamonin niemen šivučči Kriitin koššepuolella. ₈Šuurella vaivalla liikkuma ielläh šuaren rannikkuo pitin ta tulima paikkah, min nimi on Hyvät Valkamot. Še on Lasejan linnan lähellä.

₉Täh matkah meilä mäni äijän aikua, niin jotta Pyhityšpäivä jo mäni, ta merellä liikkumini alko jo olla vuarallista. Šentäh Puavila varotti toisie: ₁₀«Miehet, mie niän, jotta ielläh purjehtimini tulou vaivaloisekši ta hyvin vuarallisekši. Häjissä ei ole vain paino ta laiva, vain miän henki niise.» ₁₁Šuanpiälikkö uško kuitenki enämmän kapitanih ta laivan omistajah kuin Puavilan šanoih. ₁₂Vielä kun še valkamo ei paššannun talvehtimista varoin, niin enin oša oli šitä mieltä, jotta lähtie šieltä ielläh. Hyö tahottih piäššä, mikäli šuinki voitais, talvekši Finikkah, Kriitin šatamah, mi avautuu šuvi-länteh ta pohjois-länteh.

₁₃Šiitä alko hil'l'oikseh tuulla šuvešta ta merimiehet tuumittih, jotta nyt še heijän meininki onnistuu. Hyö noššettih ankkuri ta purjehittih aivan Kriitin rannikon lähekkäli. ₁₄Kuitenki kotvasen piäštä šuaren yli puhalti kova tuuli, nimeltäh koillismyršky. ₁₅Še tempasi laivan matkahah, ta kun emmä voinun noušša vaštatuuleh, niin jättäytymä tuulen vietäväkši. ₁₆Šiitä piäsimä Kauda-nimisen šuaren šuojah ta šuurella vaivalla šaima pelaštua laivan peräh šivotun venehen. ₁₇Konša veneh oli noššettu laivah, merimiehet ruvettih šitomah laivan ympäri köyšijä, jotta še ei levieis. Laiva oli häjissä joutuo Sirtin matalikolla, šentäh merimiehet lašettih ajoankkuri ta annettih tuulen kulettua meitä. ₁₈Kun myršky lujašti piekši laivua, toisena päivänä merimiehet alettih lykkie painoja mereh. ₁₉Kolmantena päivänä myö omin käsin loima mereh laivan irralliset kalut. ₂₀Kun moneh päiväh ei näkyn päiväistä, ei tähtijä, ta hirvie myršky pauhusi entiselläh, meiltä kato viimeni toivo jiähä henkih.

₂₁Olima jo pitälti ollun šyömättä. Šiitä Puavila nousi joukon kešeltä ta šano: «Miehet! Tiän ois pitän uškuo milma eikä lähtie Kriitistä. Šilloin teilä ei ois tullun näitä vaivoja ta vahinkoja. ₂₂Nyt neuvon kuitenki teitä pisymäh rohkeina. Yksikänä teistä ei mänetä henkieh, vain laiva hajuou. ₂₃Viime yönä miun eteh tuli šen Jumalan anheli, kumpasen oma mie olen ta kumpasella sluušin. ₂₄Anheli šano: ‘Elä varaja, Puavila. Šie šeisot vielä keisarin ieššä. Ta šiun tähen Jumala pelaštau kaikki šiun kera matkuajat.’ ₂₅Pisykkyä rohkeina, miehet! Mie luotan Jumalah ta ušon, jotta käyt niin, mitein miula šanottih. ₂₆Millänih šuarella miät vielä lykkyäy.»

₂₇Tuli nelläštoista yö, a myö ajelehtima Adrian merellä. Keškiyön aikah laivamiehet arvattih, jotta läheššymmä muata. ₂₈Hyö mitattih šyvyttä, še oli kakšikymmentä šyltä. Konša vähäsen matan piäštä mitattih uuvveštah, šyvyttä oli enyä viisitoista šyltä. ₂₉Merimiehet varattih, jotta myö ajauvumma kivikorkoloih, šentäh lašettih laivan peräštä nellä ankkurie ta ruvettih vuottamah päivän valkenomista. ₃₀Šiitä hyö meinattih peitočči puata laivašta ta lašettih veneh vesillä, hyö mukamaš tahottih luuvva ankkurija nenäštä. ₃₁Ka Puavila šano šuanpiäliköllä ta saltatoilla: «Još nuo ei jiähä laivah, työ että voi pelaštuo». ₃₂Šilloin saltatat leikattih venehen köyvet ta annettih šen männä.

₃₃Vähäistä ennein päivän noušuo Puavila käški kaikkie šyömäh. Hiän šano: «Jo nellättätoista päivyä työ oletta varajannan vallašša ettäkä ole šyönyn ruuvvan muruista. ₃₄Šentäh šanon teilä: pitäy šyyvvä, mieli pelaštuo. Keneltäkänä teistä ei kirpuo yksikänä tukka piäštä.» ₃₅Tämän šanottuo Puavila otti leivän, passipoitti Jumalua kaikkien ieššä, katkasi šiitä palasen ta alko šyyvvä. ₃₆Toisetki rohkissuttih täštä ta niise ruvettih šyömäh. ₃₇Meitä oli laivašša kaikkieh kakšišatua šeiččemenkymmentä kuuši henkie. ₃₈Konša kaikin šyötih kyllitellein, merimiehet ruvettih keventämäh laivua, luotih vil'l'at mereh.

₃₉Konša päivä valkeni, merimiehet ei tunnettu ieššä olijua muata, vain nähtih lakši, missä oli matala ranta. Hyö piätettih, mikäli lykyštänöy, ohjata laiva šinne. ₄₀Hyö leikattih ankkurinuorat ta annettih ankkurien jiähä mereh. Kun peräairot oli piäššetty nuorista, hyö noššettih nenäpurjeh tuuleh ta ohjattih laiva rantah päin. ₄₁Kuitenki laiva ajautu kivikorolla ta iski šiih. Laivan keula tarttu pohjah, a ualtojen piekšämä perä alko hajota. ₄₂Saltatat meinattih tappua vankit, jotta kenkänä niistä ei piäsis pakoh uimalla. ₄₃Vain šuanpiälikkö ešti šen, šentäh kun hiän tahto pelaštua Puavilan. Hiän käški niijen, ket šuatettih uija, enšimmäisinä hypätä mereh ta uija rantah. ₄₄Heijän peräššä loppusien piti piäšyštäytyö rantah lautojen ta muijen laivan kappalehien varašša. Tällä keinoin kaikin piäštih maih.