Jiävintä Iivanalla 21

₁Mie nävin uuvven taivahan ta uuvven muan. Enšimmäini taivaš ta enšimmäini mua oli kavottu, eikä mertä enämpi ollun. ₂Mie, Iivana, nävin, mitein pyhä linna, uuši Jerusalimi, laškeutu taivahašta Jumalan luota pruasniekkavuatteissa, niin kuin moršien, kumpani on kaunissettu šulhaista varoin. ₃Mie kuulin taivahašta voimakkahan iänen, mi šano: «Kačo, Jumalan elošija on nyt ihmisien kešeššä! Hiän rupieu elämäh hiän kera, ta heistä tulou Hänen rahvaš. Jumala Iče on hiän kešeššä ta on hiän Jumala. ₄Hiän pyyhkiy heijän šilmistä joka ainuon kyynälen. Kuolomua ei enämpi ole, ei murehta, ei voikerrušta, ei vaivua, šentäh kun kaikki entini on männyn.»

₅Valtaistumella Istuja šano: «Uuvvekši Mie luajin kaiken». Hiän šano miula: «Kirjuta nämä šanat muistih. Ne ollah toven šanat, niih voit luottua.» ₆Vielä Hiän šano miula: «Nyt on kaikki ruattu loppuh šuate. Mie olen Alfa ta Omega, Alku ta Loppu. Šillä, ketä janottau, Mie annan lahjakši vettä elämän vejen hettieštä. ₇Voittaja šuau tämän kaiken perinnökši. Ta Mie olen hänen Jumala, ta hiän on Miun poikani. ₈Ka varačut, ušošta pois kiäntynehet ta kaikella ilkiellä kumartajat, ihmistappajat ta huoruiččijat, noijat, valehjumalien käškyläiset ta kaikki valehtelijat šuahah tämmöni palkka: hyö jouvutah tuliseh järveh rikinkačkusen tulen keškeh. Tämä on toini kuoloma.»

₉Yksi niistä šeiččemeštä anhelista, kumpasilla oli šeiččemeššä mal'l'ašša šeiččemen viimeistä vahinkuo, tuli miun luo ta šano miula: «Tule, Mie näytän šiula naisen, Vuonnan moršiemen». ₁₀Henki valtasi miut, ta anheli vei miut šuurella ta korkiella vuaralla. Hiän näytti miula šuuren linnan, pyhän Jerusalimin, kumpani laškeutu taivahašta, Jumalan luota. ₁₁Še loisti Jumalan omua valuo. Še kiilti kuin kallehin kivi, kuin hrustallinkirkaš jaspis. ₁₂Linnan ympärillä oli šuuri ta korkie kivišeinä. Šiinä oli kakšitoista veräjyä ta niitä varteičči kakšitoista anhelie. Veräjih oli kaiverrettu Israelin kahentoista heimon nimet. ₁₃Päivännoušun puolella oli kolme veräjyä, pohjosešša kolme, šuvešša kolme ta päivänlašušša kolme veräjyä. ₁₄Linnan kivišeinäššä oli kakšitoista aluškivie, ta niissä oli kakšitoista nimie, Vuonnan kahentoista apostolin nimet.

₁₅Anhelilla, kumpani miula pakasi, oli kultani mittakeppi, millä mitata linna, šen veräjät ta kivišeinä. ₁₆Linna oli nelliskanttini, yhtä levie kuin pitkä. Anheli mittasi linnan kepilläh ta še oli kakšitoistatuhatta stadieta. Pivuš, levevyš ta korkevuš oltih kaikki šamanmittaset. ₁₇Šeinän hiän niise mittasi, ta še oli šatanelläkymmentänellä kyynäryä – tämän anheli mittasi ihmisien mitalla. ₁₈Šeinä oli rakennettu jaspiskiveštä, ta linna oli lasinkirkašta puhašta kultua. ₁₉Linnanšeinän aluškivet oli kaunissettu erimoisilla kallehilla kivilöillä. Enšimmäisenä aluškivenä oli jaspis, toisena sapfiiri, kolmantena halkidoni, nelläntenä smaragdi, ₂₀viijentenä sardoniksi, kuuvventena serdoliikki, šeiččementenä hrisoliitti, kahekšantena virilli, yhekšäntenä topasi, kymmenentenä hrisoprasi, yhentenätoista giatsintti ta kahentenatoista ametisti. ₂₁Veräjinä oli kakšitoista simčukkua – jokahini kaheštatoista veräjäštä oli luajittu yheštä simčukašta. Linnan piätie oli kultua, puhašta kuin läpinäkyvä lasi.

₂₂Jumalankotie linnašša en nähnyn, šentäh kun šen pyhäkkönä on Hospoti Jumala, Kaikenvaltani, Hiän ta Vuonna. ₂₃Valokšeh linna ei tarviče päiväistä eikä kuuta, šentäh kun Jumalan oma valo valottau šen, ta šen lamppuna on Vuonna. ₂₄Pelaššetut rahvahat kävelläh šen valošša, ta muailman čuarit tuuvvah šinne oma kunnivo ta kallehukšet. ₂₅Šen veräjie ei šalvata päivällä, ta yötä šielä ei oleki. ₂₆Muan kanšat tuuvvah šinne kaiken, mitä heilä on kallista ta kaunista. ₂₇Mitänä pakanua šinne ei piäššetä, ei ni ainutta valehjumalan käškyläistä eikä valehtelijua, vain yksistäh ne, kenen nimet on kirjutettu Vuonnan elämänkirjah.