1Viiješ anheli puhalti torveh. Šilloin mie nävin, jotta taivahašta oli kirvonnun muah tähti. Tähellä annettih pohjattoman kaivon avuan, 2ta še avasi tuon pohjattoman kaivon. Kaivošta nousi šavuo niin kuin šuurešta kiukuašta, ta šavu pimenti päiväsen ta ilman. 3Šavušta levisi muan piällä rašvakattija, ta niillä annettih šama valta kuin on skorpioniloilla muan piällä. 4Rašvakattiloilla šanottih, jotta niijen ei šua pilata muan heinyä eikä mitänä vihantua eikä yhtänä puuta. Ne šuatih valta muokata vain niitä ihmisie, kellä ei ole očašša Jumalan pečattie. 5Heitäki rašvakatit ei šuatu tappua, vain piinata viisi kuuta. Tuška, min ne ihmisellä tuuvvah, on šamanmoini kuin skorpionin pisson tuška. 6Niinä päivinä ihmiset ečitäh šurmua, ka ei löyvetä. Heijän himottais kuolla, vain kuoloma pakenou heistä.
7Rašvakatit oltih šotah varuššettujen heposien näköset. Niillä oli piäššä kullanväriset venčat. Niijen nuamat oltih kuin ihmisen näkö, 8ta niillä oli pitkä tukka niin kuin naisilla. Niijen hampahat oltih kuin leijonan hampahat. 9Niillä oli rintašuojat, mit oltih kuin rautua. Niijen šiivistä läksi šemmoni jymineh kuin šotakärryistä, kumpasie monet heposet vejetäh täyttä laukkua. 10Niillä oli häntä ta hännäššä pissin niin kuin skorpioniloilla. Niillä oli valta kiušata ihmisie viisi kuuta. 11Niijen čuarina oli pohjattoman kaivon anheli, šen jevreinkielini nimi on Avaddon, kreikankielini Apollion.
12Enšimmäiseštä kor'ašta piäsimä. No šen jälkeh tulou vielä kakši kor'ua.
13Kuuvveš anheli puhalti torveh. Jumalan ieššä oli kultani alttari, ta mie kuulin iänen, mi tuli šen alttarin nelläštä šarvešta. 14Še iäni pakasi kuuvvennella anhelilla, mi šoitti torvie. Še šano näin: «Piäššä irti ne nellä anhelie, kumpaset ollah rauvoissa šuuren Jefrat-joven rannalla». 15Niin piäššettih irti ne nellä anhelie, kumpaset oltih valmehina tätä tuntie, päivyä, kuuta ta vuotta vaššen: niijen piti šurmata kolmaš oša kaikista ihmisistä. 16Niillä oli raččuväkie kakšikymmentätuhatta kertua kymmenentuhatta mieštä; mie kuulin heijän luvun.
17Mie nävin, jotta heposet ta račaštajat oltih tämmösie: račaštajilla oli tuliruškiet, šavunšiniset ta rikinkeltaset rintašuojat. A heposilla oli kuin leijonan piä ta niijen šuušta tuli tulta, šavuo ta rikin kačkuo. 18Näih kolmeh vahinkoh – tuleh, šavuh ta rikin kačkuh, kumpasie heposien šuušta tuli – kuoli kolmaš oša ihmisistä. 19Heposien voima oli niijen šuušša ta hännäššä. Hännät oltih kuin myrkkymavot, ta niillä oli piät, kumpasilla ne ruattih ihmisillä pahua.
20Loppuset ihmiset, mit ei kuoltu näih vahinkoih, ei kuitenki kiännytty pois omien käsien luajokšista. Hyö entiselläh kumarrettih piessoilla ta valehjumalilla, mit hyö oli luajittu kullašta, hopiešta, vašešta, kiveštä ta puušta. Ne ei voija nähä, ei kuulla, ei kävellä. 21Hyö ei kiännytty riähistä, ei heitetty ihmisien tappamista, ei tietovuintua, ei huorin elämistä, ei varaštamista.
