17 LUKU. 17

₁"Minun henkeni on rikki raastettu,

minun päiväni sammuvat,

kalmisto on minun osani.

₂Totisesti, pilkka piirittää minua

ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.

₃Aseta puolestani pantti talteesi;

kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?

₄Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä

heidän sydämensä;

sentähden sinä et päästä heitä voitolle.

₅Ystäviä kutsutaan osajaolle,

mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.

₆Minut on pantu kansoille sananlaskuksi;

silmille syljettäväksi minä olen tullut.

₇Minun silmäni on hämärtynyt surusta,

ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.

₈Tästä oikeamieliset hämmästyvät,

ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.

₉Mutta hurskas pysyy tiellänsä,

ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

₁₀Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne;

en löydä minä viisasta joukostanne.

₁₁Päiväni ovat menneet,

rauenneet ovat aivoitukseni,

mitä sydämeni ikävöitsi.

₁₂Yön he tekevät päiväksi;

valo muka lähenee pimeydestä.

₁₃Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni;

minä levitän vuoteeni pimeyteen,

₁₄minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni',

ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.

₁₅Missä on silloin minun toivoni,

ja kuka saa minun toivoani katsella?

₁₆Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa,

kun yhdessä lepäämme tomussa."