11. #rauha: Pitkä tie turvaan

Synnyin Ruandassa 40 vuotta sitten. Elin kristityssä perheessä vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Kotonamme rukoiltiin usein. Äitini toimi vapaaehtoisena adventtikirkon diakoniatyössä ja isä luki ruokarukouksen ennen ateriaa. Muistan, kuinka isoäidin kanssa lauloimme rakkaudella virsiä.

Rukoilin usein ja ajattelin, että minun Jumalani rakastaa kaikkia ja on hyvä sekä anteeksiantava. Jumala on luonut maailman ja haluaa ihmisille hyvää. Minulla oli tavallisia nuoren ihmisen unelmia: unelmoin koulutuksesta, työnteosta, aviomiehestä ja perheestä.

Huhtikuussa 1994 kaikki muuttui, kun Ruandassa alkoi sisällissota. Olin silloin 15-vuotias. Rauha oli yhtäkkiä muuttunut avustusjärjestön kriisileiriksi. Huhut levisivät, että kaikki nuoret ihmiset tapetaan. Hallitus ei luvannut suojella enää ketään. Äiti ja isä päättivät lähettää minut ja sisareni pakomatkalle. Perheeni hajosi.

Pakkasin mukaani vain vähän vaatteita ja valokuvia. Neljä vuotta elin eri Afrikan maissa ilman kotia ja turvaa. Tulevaisuuden suunnittelu oli mahdotonta ja elämä oli päivästä toiseen täynnä epätietoisuutta ja huolta. Minulla ei ollut rahaa opiskella, enkä paperittomana voinut tehdä töitä. Olin loukussa.

Noina aikoina kävin kirkossa ja rukoilin Jumalalta apua. Kirkossa koin turvallisuutta, jota minulla ei muutoin ollut. Minua lohdutti erityisesti Johanneksen evankeliumin kohta 14:27: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

Viimein neljän pitkän ja turvattoman vuoden jälkeen rukouksiini tuli vastaus. Suomi otti minut kiintiöpakolaisten listalle. Pääsin Suomeen syksyllä 1998. Vieraassa maassa kaikki oli uutta ja erilaista. Kulttuuri ja kieli olivat uusia, mutta maa tuntui siistiltä ja rauhalliselta ja ihmiset ystävällisiltä. Pelko kuitenkin seurasi mukanani. Minun piti lakata piileksimästä ja opetella jälleen luottamaan ihmisiin. Se vaati paljon uskallusta. Osa perheestäni virui vankilassa, itse olin turvassa. En voinut auttaa heitä, mutta itseäni minä saatoin auttaa.

Suomessa elämäni alkoi vähitellen asettua uomiinsa: sain tukea kotoutumiseen ja kielen opiskeluun. Sain suoritettua kesken jääneet opintoni loppuun: valmistuin yo-merkonomiksi ja tradenomiksi. Opintojen jälkeen perustin oman yritykseni. Liityin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja kävin rippikoulun. Kirkko on tuttu ja turvallinen paikka. Elämääni tuli myös rakkaus ja tutustuin nykyiseen aviomieheeni, jonka kanssa sain kaksi lasta. Minulla on nykyisin oma taloushallintoalan yritys.

En ole käynyt Ruandassa lähtöni jälkeen, mutta perheeni selvisi hengissä kansanmurhasta ja sodasta. Sisarukseni ovat asettuneet ympäri Afrikkaa, Eurooppaa ja Amerikkaa. Äitini ei enää hymyile. Hän ei katsele silmiin eikä pysty puhumaan sodanaikaisista tapahtumista. Isäni vapautettiin, mutta hän kuoli vanhana ja sairaana.

Rauha on minulle kaikki kaikessa, elämää ja turvallisuutta. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus elää rauhassa. Asiat tulisi voida aina ratkaista rauhan keinoin. Sota tuo vain vihaa, kuolemaa, pelkoa, kaaosta ja epätoivoa. Sodalla saavutettu voitto on aina saatu tuholla ja tahrattu verellä. Sotien suurimmat kärsijät ovat tavallisia kansalaisia. Omassa elämässäni ja omalla toiminnallani haluan kaikin tavoin olla rauhan puolella. Puhun tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta ja rasismia vastaan. Tunnen itseni suomalaiseksi ja olen kiitollinen monista asioista elämässäni. Rukoilen usein ja kiitän suurta kiitollisuutta tuntien Jumalaa kaikesta hyvästä elämässäni. Haluan auttaa ihmisiä ja olla toisille ihmisille hyvä, kuten Jumala meitä kehottaa. Uskon ihmisten hyvyyden toisiaan kohtaan olevan myös vahvasti rauhaa luova asia.

Rita Kostama
Kirjoittaja on valittu Vuoden Pakolaisnaiseksi vuonna 2016. Hän toimii yrittäjänä omassa yrityksessään Kirjanpitopalvelu Kostama, kunnanvaltuutettuna ja kirkkovaltuutettuna Järvenpäässä.